Näyttelijä Brigitte Bardot on kuollut

Ranskalainen näyttelijä ja laulaja Brigitte Bardot on kuollut 91-vuotiaana. Asiasta kertoi Brigitte Bardot'n säätiö sunnuntaina 28. joulukuuta. 

Brigitte Anne-Marie Bardot (28. syyskuuta 1934 Pariisi, Ranska – 28. joulukuuta 2025 Saint-Tropez) oli ranskalainen näyttelijä, laulaja ja eläinaktivisti.

Bardot’n ensimmäiset elokuvatyöt vuosilta 1952–1956 olivat enimmäkseen pieniä rooleja kepeissä komedioissa. Hänen läpimurtoelokuvansa ...ja Jumala loi naisen (1956) teki Bardot’sta kansainvälisen elokuvatähden, ja hänestä tuli yksi 1950- ja 1960-lukujen tunnetuimmista seksisymboleista. Bardot oli Ranskassa suosittu myös laulajana.

Bardot voitti vuonna 1961 italialaisen David di Donatello -palkinnon parhaana ulkomaisena naisnäyttelijänä elokuvassa Totuus (1960). Bardot’n arvostetuimpia elokuvia ovat myös Louis Mallen Enkeli vai paholainen (1962) ja Jean-Luc Godardin ohjaama Keskipäivän aave (1963).

Bardot lopetti näyttelijänuransa vuonna 1973 ja kampanjoi sen jälkeen julkisuudessa eläinten oikeuksien puolesta. Vuonna 1985 hänelle myönnettiin Ranskan Kunnialegioonan kunniamerkki.

Bardot kuvattavana Venetsian elokuvajuhlilla vuonna 1958.

Kuva © Mario De Biasi\Mondadori Portfolio/Getty Images

Bardot syntyi syyskuussa 1934 varakkaaseen pariisilaisperheeseen. Hänen isänsä Louis Bardot oli tehtailija. Louis oli myös runoilija, valokuvaaja ja amatöörielokuvien tekijä, ja Brigitten äiti Anne-Marie harrasti tanssimista ja liikkui muoti- ja balettipiireissä. Brigitten pikkusisko Mijanou (s. 1938) näytteli myöhemmin aikuisena muutamassa elokuvassa. Perhe asui Pariisin 16. kaupunginosassa ja vietti kesät muun muassa Saint-Tropezissa. Tytöt saivat porvarillisen kasvatuksen.

Bardot opiskeli nuorena balettia ja sai vuonna 1948 tanssiopistonsa myöntämän palkinnon. Hän esiintyi vuonna 1950 risteilyaluksella, mutta lopetti baletin sen jälkeen. Balettitausta näkyy Bardot’n elokuvien tanssikohtauksissa ja hänen kävelytyylissään.

Bardot aloitti 14-vuotiaana valokuva- ja muotimallin uran äitinsä suhteiden ansiosta. Hän pääsi useiden aikakauslehtien kanteen, ja Ellen kannessa hän oli ensimmäisen kerran toukokuussa 1949.

Kuvat esittävät Bardot’n nuorekkaana, kurvikkaana ja seksikkäänä, kuten hänen myöhemmät elokuvansakin. Bardot’n kasvokuvat herättivät vuonna 1950 elokuvaohjaaja Marc Allégret’n kiinnostuksen. Bardot kävi Allégret’n tulevan elokuvan koe-esiintymisessä muttei saanut roolia. Samassa yhteydessä Bardot tutustui tulevaan aviomieheensä elokuvaohjaaja Roger Vadimiin. Naimisiin he menivät vuonna 1952, kun Bardot oli täyttänyt 18 vuotta.

Bardot sai 1950-luvun alkuvuosina paljon näkyvyyttä Ranskan lehdissä, televisiossa ja julkisuustapahtumissa. Cannesin elokuvajuhlien yhteydessä hän oli valokuvaajien lemmikki. Hänelle povattiin uraa filmitähtenä jo ennen kuin hän oli ehtinyt tehdä ensimmäistäkään elokuvaa.

Bardot’n ensimmäiset 17 elokuvaa vuosina 1952–1956 ennen hänen läpimurtoaan ovat enimmäkseen kepeitä komedioita kaikissa ranskalaisen komedian alagenreissä. Hänen ensimmäinen elokuvansa oli Ei kiltti tyttö (1952).

Sitä seurasi samankaltaisia, usein pienehköjä ja melko huomaamattomia romanttisia komediarooleja sekä joitain vakavampia historiallisia melodraamoja. Bardot itse kutsui joitain varhaisia elokuviaan ”hölmöiksi”. Bardot esitti varhaisissa komedioissaan yleensä lapsenomaista, luonnollista, suorapuheista ja aktiivista, eroottista nuorta naista.

Vuoden 1956 elokuvissa Hitonmoinen tyttö, Naisen aseilla ja Liian kaunis morsian Bardot’lla oli jo päärooli, ja hänet mainittiin useasti elokuvien arvosteluissa. Bardot'n kauneutta ylistettiin, mutta häntä myös arvosteltiin näyttelijäntaitojen puutteesta ja latteasta puhetavasta.

Bardot’n vartalo sai elokuvissa koko ajan enemmän näkyvyyttä. Elokuvassa Liian kaunis morsian Bardot esiintyy suureksi osaksi bikineissä, ja hänen hiuksensa on ensi kertaa värjätty vaaleiksi.

Bardot’n läpimurtoelokuva oli hänen aviomiehensä Roger Vadimin ohjaama ...ja Jumala loi naisen (1956). Siinä Bardot esittää Juliettea, seksuaalisesti vapaamielistä eteläranskalaista neitoa.  Bardot totesi myöhemmin, että Vadim teki Juliettesta samanlaisen kuin Bardot oikeastikin oli. Rohkean elokuvan myötä Bardot’sta tuli kansainvälinen elokuvatähti ja Euroopan tunnetuin naisnäyttelijä. Hänestä tuli vapaan ja luonnollisen aistillisuuden symboli niin elokuvissa kuin yksityiselämässään.

Seuraavina vuosina Bardot’sta ja hänen imagostaan kirjoitettiin lukemattomia artikkeleita ja tutkielmia. Bardot määritteli naiselle radikaalisti uudenlaisen tavan näyttää ja käyttäytyä. Hänet nähtiin seksisymbolin uutena versiona, jossa yhdistyivät uudenlainen seksuaalisuus, toimijuus, ulkonäkö ja nuorekas julkeus sekä perinteisesti poseeraava pin-up ja halun kohde.^[

Bardot’sta tuli 1950-luvun lopulla myös monien ranskalaisten älykköjen ja feministien suosikki. Kirjailija Simone de Beauvoir kirjoitti Bardot’sta esseessään ”Lolita-syndrooma” (1959): ”Hän tekee mitä haluaa, ja se hänessä on niin ongelmallista”.

Vuosina 1957–1960 Bardot näytteli kymmenessä elokuvassa, ja hänen suosionsa oli huipussaan. Näistä elokuvista Totuus (1960) on sekä Bardot’n suurin menestyselokuva lipputuloissa mitattuna että hänen oma suosikkinsa. Bardot oli kuuluisa kaikkialla maailmassa, paitsi maissa joissa sensuuri esti hänen elokuviensa esittämisen. Myös Brigitte-etunimen suosio kasvoi hänen suosionsa vanavedessä.

Bardot’n uudet elokuvat, kuten Pariisitar (1957) ja Tanssitko kanssani? (1959) hyödynsivät ...ja Jumala loi naisen synnyttämää seksipommi-imagoa, ja kuvasivat Bardot’n entistäkin seksuaalisempana.

Näiden elokuvien jälkeen Bardot’n esittämiä rooleja alettiin siistiä nuoremman yleisön tavoittamiseksi, ja samalla ne alkoivat muistuttaa ”tyhmän blondin” stereotyyppiä, kuten elokuvassa Babette lähtee sotaan (1959), josta tuli hänen toiseksi katsotuin elokuvansa. 

Rakkaus on kohtaloni -elokuvassa (1958) ja Totuudessa (1960) Bardot laajensi roolivalikoimaansa komedioiden ohella myös vakaviin melodraamoihin. Niiden menestyksestä huolimatta Bardot ei onnistunut nousemaan arvostetuksi draamanäyttelijäksi, vaikka jotkut arvostelijat kiittelivätkin hänen roolisuorituksiaan.

Vuosina 1961–1973 Bardot näytteli yhteensä 18 elokuvassa. Niistä arvostetuimpana pidetään Jean-Luc Godardin ohjausta Sen täytyi tapahtua (tunnetaan myös nimellä Keskipäivän aave; 1963).

Louis Mallen ohjaus Enkeli vai paholainen (1962) on harvinainen ”omaelämäkertaelokuva”. Siinä Bardot’n esittämän päähenkilön elämä on lähes dokumentaarisesti Bardot’n omaa elämää. Bardot’n muita menestyselokuvia vuoden 1960 jälkeen ovat Sotilaan lepo (1962), Viva Maria! (1965) ja Teksasin äkäpussit (1971).

Bardot’n 1950-luvun elokuvat olivat nykymittapuulla kesyjä, mutta 1960-luvulla niissä alkoi olla myös todellisia alastonkohtauksia.

Suurin osa Bardot’n elokuvista oli komedioita 1960-luvullakin. Niihin lukeutuu hänen ainoa varsinainen Hollywood-elokuvansa Rakas Brigitte (1965), vaikka Bardot’n kohtaukset kuvattiinkin Pariisissa. Ranskan presidentti Charles de Gaulle sanoi Bardot’n olevan Ranskalle yhtä tärkeä vientituote kuin Renault-autot.

Bardot päätyi myös näyttelemään tuotannoissa, joita pidetään täysin epäonnistuneina. Näihin kuuluu esimerkiksi hänen viimeinen elokuvansa Rakas seikkailija (1973). Vaikka Bardot oli edelleen suosittu ja hänen yksityiselämänsä herätti yhä kiinnostusta, hänen elokuviensa yleisösuosio oli kääntynyt laskuun jo 1960-luvun puolivälissä.

Bardot oli alkanut kyllästyä elokuvantekoon ja hän ilmoittikin useaan kertaan lopettaneensa näyttelemisen. Bardot lopetti elokuvauransa 39-vuotiaana vuonna 1973 ja muutti Saint-Tropeziin.

Bardot teki uraa myös laulajana ja oli suosittu etenkin Ranskassa. Hänen levytyksiään kappaleista ”La Madrague”, ”Bonnie and Clyde”, ”L’Appareil à sous” ja ”Harley Davidson” kuunnellaan edelleen. Bardot levytti yhteensä yli 60 laulua vuosien 1962–1982 aikana.

Monet hänen suosituimmista kappaleistaan ovat Serge Gainsbourgin käsialaa, mukaan lukien kappaleen ”Je t’aime... moi non plus” alkuperäinen versio. Tyyliltään Bardot’n levytykset sisältävät perinteisiä ranskalaisia balladeja, populaarimusiikkikappaleita sekä latinalaismusiikkia. Bardot osasi myös soittaa akustista kitaraa, ja hän säestää itseään kitaralla joissakin elokuvissaan.

Bardot oli muoti- ja tyyli-ikoni, jonka yksinkertainen ja huokea pukeutumistyyli sai 1950-luvun lopulla runsaasti jäljittelijöitä. Hänet yhdistetään etenkin raidallisiin puseroihin, gingham-ruutukuvioon, olkihattuihin ja balettitossuihin. Sen jälkeen Bardot omaksui 1960-luvun tyylin minihameineen, pop art -tyyleineen ja korkeine nahkasaappaineen.

1970-luvun alussa hänen tyylinsä oli hippie chic. Vaatteiden ohella myös Bardot’n tunnetuksi tekemät hiustyylit ja 1960-luvun voimakas silmänrajaus ovat säilyttäneet suosionsa 2000-luvulle saakka.

Bardot toimi Ranskan symbolin, Mariannen, rintakuvan mallina vuonna 1970. Mariannen patsaat kuuluvat ranskalaisten kaupungintalojen varusteisiin. Bardot’sta tuli tuolloisen patsasmallin esikuva presidentti De Gaullen vaikutuksesta.

Elokuvauransa päättymisen jälkeen Bardot ei turvautunut vanhetessaan kauneusleikkauksiin tai pyrkinyt elintavoillaan säilyttämään nuorekkuuttaan, kuten moni hänen aikalaisensa naistähti on tehnyt. Bardot kehotti naisia hyväksymään vanhenemisen väistämättömänä.

Näyttelijänuransa jälkeen Bardot toimi aktiivisesti eläinten oikeuksien puolustajana. Hän kampanjoi vuodesta 1977 alkaen esimerkiksi hylkeenpyyntiä, valaanpyyntiä, hevosten kuljetuksia ja teurastusta, eläinkokeita, härkätaistelua, teollisia eläintiloja, metsästystä sekä turkiksia vastaan. Toimintaansa hän rahoitti muun muassa myymällä omaisuuttaan. Bardot perusti vuonna 1986 eläinsuojelujärjestön Fondation Brigitte Bardot.

Vuonna 1985 Bardot’lle myönnettiin Kunnialegioonan ritarimerkki. Bardot ilmoitti ottavansa kunniamerkin vastaan eläinsuojelutyönsä vuoksi, ei elokuvauransa ansiosta.

Bardot oli naimisissa neljä kertaa. Hänen aviomiehiään olivat Roger Vadim (1952–1957), Jacques Charrier (1959–1962), Gunter Sachs (1966–1969) ja Bernard d’Ormale (1992–). Bardot’lla oli lisäksi useita rakastajia niin avioliittojensa aikana kuin niiden välissäkin.

Bardot’n ainoa lapsi oli poika Nicolas liitosta Jacques Charrier’n kanssa. Bardot’n rooli poikansa elämässä jäi vähäiseksi, eikä heille koskaan muodostunut läheistä suhdetta. Bardot luopui poikansa huoltajuudesta, kun hän ja Charrier erosivat. Bardot ei halunnut lapsia, mutta ei myöskään ollut onnistunut saamaan raskaudenkeskeytystä.

Jacques ja Nicolas Charrier haastoivat Bardot’n myöhemmin oikeuteen: Bardot julkaisi 1996 muistelmat ja kirjoitti, että olisi synnyttänyt poikansa sijaan mieluummin vaikka koiran. Bardot myös rinnasti kantamansa sikiön kasvaimeen.

Jacques ja Nicolas Charrier toivoivat, että poikaa koskevat kohdat ja valokuvat poistettaisiin kirjasta eikä kirjaa saisi julkaista Nicolas’n uudessa kotimaassa Norjassa. Oikeus ei suostunut tähän mutta määräsi Bardot’n ja hänen kustantamonsa maksamaan kummallekin suuret vahingonkorvaukset. Kirjan alkulehdelle tuli myös lisätä maininta Bardot’n saamasta tuomiosta.

Bardot kärsi elokuvauransa aikana sekä kuuluisuudesta että imagopaineista ja teki jo 26-vuotissyntymäpäivänään itsemurhayrityksen.Hänen tiedetään yrittäneen itsemurhaa yhteensä neljä kertaa. Bardot’lla diagnosoitiin vuonna 1984 rintasyöpä, josta hän toipui sädehoidon avulla.

(Teksti ©  Wikipedia)